49806448708_842503ddba_o

Puolen pisteen suoritus

Selailin someprofiilejani ja totesin, että nuo iloiset kuvat ja todellinen arkeni eivät ole koskaan olleet niin kaukana toisistaan kuin nyt. Päivät ovat harmaata massaa, joista suurimpana osana en koe onnistumisen tunnetta mistään. Viime perjantain vietin ensin itkemällä kolme tuntia ja sitten nukkumalla kahden tunnin päiväunet. Siitä en ottanut kuvaa ja jakanut kannustavan tekstin kera.

Mulla on diagnoosi, jota voin käyttää nimenä pahalle ololle. Sain pari kuukautta sitten myönteisen päätöksen Kelan psykoterapiatukeen ja olen maaliskuusta asti käynyt viikottain puhumassa pääni sisäisistä solmuista ammattilaiselle. Viikon jokaisena päivänä ahdistaa, mutta toisina aurinko paistaa enemmän kuin toisina.

Asiat, joita terapiassa käyn läpi, kumpuavat jostain syvältä ja kaukaa, mutta näkyvät konkreettisesti arkipäivässä. Kaiken vaikeus tuntuu korostuvan entisestään, kun eristäytymisajan päivät muistuttavat toisiaan ja sosiaalisuuden sijaan illat täyttyvät epämääräisestä vellomisesta. Mieltä painavien asioiden lista on pitkä: sieltä löytyvät niin korona ja maailman epäoikeudenmukaisuudet kuin oma taloudellinen tilanne ja kadonnut kyky haaveilla mistään. Ylivoimaisesti eniten tänä keväänä on kuitenkin ahdistanut opintoihin paluu.

Olen entinen kympin tyttö, joka on tottunut olemaan hyvä koulussa. En ole kuitenkaan koskaan kokenut olevani oikeasti lahjakas missään: en osaa piirtää, laulaa tai liikkua. Todistuksissa oli rivi kymppejä, koska ne oli helppo saada. Jos tänä keväänä olisin ylioppilaskirjoitusteni arvosanoilla yliopistoon hakenut, olisin päässyt omalle tieteenalalleni sisään, vaikken kaiken viisauden alkua eli pitkää matematiikkaa kirjoittanutkaan.

Kahdeksan vuotta nuorempi minä aikoi mennä lukiosta suoraan yliopistoon ja valmistua maisteriksi 24-vuotiaana. Se juuri valkolakin saanut nuori ei kuitenkaan päässyt korkeakouluun niin suoraan kuin oli suunnitellut: vaikka aloitinkin yliopisto-opinnot heti lakkiaisten jälkeisenä syksynä, mun opiskelupaikka oli saatu ensimmäiseltä varasijalta. Jäin sinä kesänä puolen pisteen päähän pisterajasta. Ensimmäistä kertaa elämässäni en ollutkaan pärjännyt siinä ainoassa asiassa, missä olin aina kokenut olevani hyvä: opiskelussa.

Viimeiset kahdeksan vuotta olen ajatellut, että on jonkun toisen ihmisen ansiota, että mulla on opiskelupaikka. Opintojeni ensimmäiset lukukaudet pohdin jatkuvasti sitä, miten en kuulunut yliopistolle ja miten mun tutkinto-oikeus oli oikeasti jonkun muun, sen puoli pistettä minua paremman. Luennoilla en uskaltanut sanoa juuri mitään, koska en kokenut olevani tarpeeksi älykäs kommentoimaan tai edes kysymään. Edes hyvät arvosanat eivät saaneet uskomaan, että ymmärrykseni riitti siihen mitä yritin opiskella. Mikään ei kuronut kiinni sitä puuttunutta puolta pistettä. 

Löysin kuitenkin muita paikkoja kommentoida ja kysyä, olla äänessä ja kyseenalaistaa. Opiskeluyhteisössä olin kotonani. Sinne koin kuuluvani, eikä sillä puuttuvalla puolella pisteellä ollut mitään väliä. Opiskelija-aktiivin ansioluetteloni on vaikuttava. Niihin tehtäviin hakeuduin ensisijaisesti siksi, että niissä koin tekeväni jotain hyvää ja tärkeää. Toissijaisesti päädyin niihin siksi, että halusin itse kokea olevani hyvä ja tärkeä. Opiskelu ei sellaista kokemusta tarjonnut.

Tänä keväänä olen palannut ensimmäisten yliopistovuosieni epäilyksiin. Viimeisten viiden kuukauden aikana en ole elänyt päivääkään ilman, että olisin kokenut olevani liian huono, totaalisen tyhmä ja kaikin puolin sopimaton yliopistoon.

Kolmen vuoden tauon jälkeen on yllättävän vaikeaa muistaa, miten opiskellaan. Kun on elänyt arkea, jossa pitää jatkuvasti ilmassa kahtakymmentäseitsemää palloa ja on tavoitettavissa viidessätoista eri kanavassa, on haastavaa siirtyä rytmiin, jossa oikeastaan kukaan ei kaipaa eikä ketään kiinnosta. Kun merkityksellisyyttä on löytänyt yhdessä koetuista ja saavutetuista asioista, miten voi tuntea tekevänsä mitään tärkeää yksin? 

Kaikki ne, jotka ovat aloittaneet opinnot, sitten syystä tai toisesta laittaneet ne tauolle ja sen jälkeen palanneet tekemään tutkintonsa loppuun ovat mun silmissä tehneet jotain aivan käsittämätöntä. Tämä on nimittäin aivan hirveää rämpimistä.

Kysyn taas kerran: miksi tämä yhteiskunta on rakennettu niin, että lapsesta lähtien meidät laitetaan suorittamaan? Miksi opetetaan, että normista, vaikkapa tutkintojen tavoitteellisista suoritusajoista poikkeaminen on suuri vääryys? Miksi ne, jotka saivat opiskella ikuisuuden, kertovat nyt säännöllisesti päivälehtien haastatteluissa ja julkaisemissaan raporteissa, kuinka nykyisten opiskelijoiden pitäisi valmistua nopeammin ja itse asiassa mielellään vielä maksaa koulutuksestaan? Stressitekijöitä kun ei muuten ole riittävästi.

Tiedän varsin hyvin olevani pian toista vuotta lisäajalla, yhdeksättä vuotta yliopistossa. Heitän siitä myös usein läppää, koska huumorilla on helppo peittää se valtava ahdistuksen, epävarmuuden ja epäonnistumisen tunteen sekamelska, jota käsittelen joka ikinen päivä. Miten voi kokea olevansa tarpeeksi hyvä, kun seuraava suoritus, johon itsearvostuksensa on sitonut, vaatii vielä kolmekymmentä opintopistettä ja valmiin gradun? Motivoidakseni itseäni kutsuin jo ison kasan ihmisiä valmistujaisiini, mutta rehellisesti sanottuna pelkään, ettei mulla ole vuoden päästä mitään juhlittavaa.

En usko, että on olemassa viisasten kiveä, jonka avulla tämä helpottuisi. Kyse ei ole siitä, ettenkö tietäisi aikatauluttamisen ja rutiinien merkitystä. Olen hyvin tietoinen myös siitä, ettei asioiden tarvitse olla aina helppoja tai hauskoja, jotta ne olisivat tekemisen arvoisia. 

Haastaviinkin aikoihin pitäisi tosin löytyä tukea koulutusasteesta riippumatta. Riittävät resurssit, opiskelijoiden kohtaaminen yksilöinä ja opintoihin sisäänrakennettu ohjaus ovat kaikki palasia tuosta tuesta. Matala kynnys ja lyhyet jonot tulisi olla niin opintojaksoa vetävän yliopistonlehtorin kuin opintopsykologin puheille. Suomen hallitus teki tällä viikolla lisätalousarvioesityksen, jossa opiskelijoiden hyvinvointiin suunnataan miljoonaluokan panostuksia. Poikkeusolot ovat kuormittaneet opiskelijoita valtavasti, eikä tilanne ennen pandemiaakaan ollut kovin valoisa. Toivon todella, että nämä panostukset auttavat.

Yksilönä olisi olennaista ymmärtää, että itsearvostusta ei voi sitoa suorituksiin. Todistukset, arvosanat ja opintorekisterimerkinnät ovat ehkä mustaa valkoisella, mutta niitä jaetaan vain harvoin eivätkä ne silloinkaan kerro kenestäkään ihmisenä mitään. Se olisi helpompi sisäistää, jos ei olisi koko elämäänsä mitannut itseään juuri noilla mittareilla.

Miten siitä sitten pääsee eroon? Ei mitään tietoa, mutta eteenpäin pitäisi kuitenkin mennä. 

Sinä, jota ahdistaa: et ole yksin.

 

Kuva: Janne Kajander