Korkeakoulut ovat olleet vuoden etäopetuksessa. Vuosi ilman lähiopetusta, vuosi ilman kohtaamisia kampuksilla, vuosi ilman opiskelijaelämää. Pois ei ole viety vain juhlaa, vaan kaikki, mikä tekee tavallisen arjen.
365 toisiinsa sulautunutta päivää. Yksin yksiössä, Zoomin kainalossa tai loputtomien esseevuorten alla. Kampukset ja kirjastot on suljettu, kavereita ei voi nähdä. Opintopsykologeille ja YTHS:lle on jonoa kuin sieltä saisi ilmaisia ämpäreitä. Paitsi sillä erolla, että ämpäriä joutuu odottamaan viikkoja, jopa kuukausia. Samaan aikaan opintoja pitäisi suorittaa kuin ennenkin, paitsi jos voi osoittaa, ettei se ollut mahdollista. Mutta riittääkö mahdottomuudeksi se, ettei jaksanut, kun maailma ympärillä oli poikkeustilassa?
Tämä on ainutlaatuinen sukupolvikokemus. Selviämme tästä kriisistä yhdessä ja vahvempina.
Näillä sanoin pääministeri Sanna Marin varmasti yritti osoittaa empatiaa opiskelijoille suunnatussa hallituksen koronainfossa maaliskuun alussa, mutta opiskelijoiden mielenterveyskriisin keskellä sanat auttoivat yhtä paljon kuin laastari avomurtumaan. Varsinkin, kun kauniita sanoja ei yhdistetty juuri mihinkään konkreettiseen.
Tämä yhteinen sukupolvikokemus ei lämmitä, se ahdistaa, surettaa ja vituttaa. Kaikki eivät selviä tästä kriisistä vahvempina, osa on jo rikki.
Tutkimusten mukaan 60 prosenttia Helsingin yliopiston opiskelijoista on uupuneita tai uupumusriskissä, yli puolet Turun yliopiston opiskelijoista koki koronan vaikuttaneen yleiseen opiskelukykyyn heikentävästi, kampusten tilarajoitukset olivat aiheuttaneet hyvin tai melko paljon yksinäisyyttä 62 prosentille Tampereen yliopiston opiskelijoista, opiskelumotivaatio on heikentynyt 62 prosentilla Metropolia-ammattikorkeakoulun opiskelijoista ja Suomen opiskelijakuntien liitto SAMOKin kyselyyn vastanneista 53 prosenttia koki stressin lisääntyneen ja 47 prosenttia hyvinvoinnin heikentyneen etäopetuksen aikana.
Tässä on vain osa korkeakouluopiskelijoilla tehdystä tutkimuksesta viimeisen vuoden ajalta. Eikä elämä monella ollut riemusta hyppimistä tätä ainutlaatuista sukupolvikokemusta edeltävänä aikanakaan: jo ennen koronaa 30 prosentilla korkeakouluopiskelijoista oli psyykkisiä vaikeuksia ja kolmasosa koki runsasta stressiä.
Viime päivinä olen lämmöllä muistellut parin vuoden takaista kesää, jolloin pohdittiin, ovatko korkeakouluopiskelijat oikeasti vain kiittämättömiä laiskanpulskeita syöttöporsaita. Lämpö ei tässä tapauksessa läikähdä lempeästi rinnassa, vaan ennemminkin nostattaa höyryä korvista. Toimia opiskelijoiden mielenterveyden tukemiseksi olisi tarvittu jo vuosia sitten.
Toiseksi paras aika noille toimille on nyt.
Olen hyvin tietoinen siitä, että viime lukuvuoden osalta tehtiin joustoja opintotukeen ja myös tämän lukuvuoden puolella suunnattiin lisärahoitusta opiskelijoiden hyvinvointia edistäviin hankkeisiin. Olen siitä myös hyvin kiitollinen, niin henkilökohtaisesti opiskelijana kuin yhteiskunnallisena vaikuttajana.
Se ei kuitenkaan riitä. Viime vuoden opintotukihelpotuksilla ei makseta tämän kevään ruokia, hyvinvointihankkeilla ei pureta hoitojonoja.
Hallituksella on velvollisuus pitää huolta myös korkeakouluopiskelijoista. Tsemppipeukkujen ja jaxuhalien sijaan nyt tarvitaan lisäresursseja mielenterveyspalveluihin, joustoa opintotuen ehtoihin ja nostoa opintotukikuukausien lukumäärään. Yhtä lailla on laitettava vauhtia terapiatakuun rattaisiin, muutettava psykoterapiakoulutus maksuttomaksi ja korotettava opintorahaa.
Korkeakoulujen on avattava kampukset ja kirjastot samaan aikaan, kun toinen aste palaa lähiopetukseen. Kirjastossa turvavälein maskit naamalla käsidesin tuoksussa puurtaminen olisi monelle meistä mielekkäämpää, kuin tämä ainainen yhden pöydän taktiikka. Tautitilanteen parantuessa on saatava edes joitain kursseja edes osittain lähiopetukseen. Jokainen parannus jatkuvaan ruudun tuijotukseen on tervetullut.
Millään edellä ei ole tarkoitus sanoa, etteikö tätä kurjaa tautia pitäisi ottaa vakavasti. Kyllä pitää ja hyvä, että niin on tehty. Vakavasti on kuitenkin otettava myös tämä hälyttävä mielenterveyskriisi. Sekin nimittäin maksaa meille kokonaisia elämiä, jos parannuksia nykytilaan ei tehdä.
En ole ajatusteni kanssa yksin. Tämä on laiskanpulskeiden syöttöporsaiden hätähuuto ajassa, jolloin ei enää koiteta jaksaa, koska siihen ei ole jaksamista.