Moni tuntee mut ihmisenä, joka rakastaa juhlimista. Pidän ihmisvilinästä, pidän jännittävistä käänteistä illan kulussa, pidän seikkailuista ja syvällisistä keskusteluista aamuyön tunteina. Ja pidän – ehkä liikaakin – alkoholista.
Alkoholi symboloi mulle vapautta ja nuoruutta, innostusta ja jännitystä. Se ei tosin ole ihme, kun miettii millaista kuvastoa maailma ympärillä toistaa. Hyviä asioita kuuluu juhlistaa skumpalla, surut on helpompi jakaa viinilasin äärellä, kesä on tullut kun voi juoda kaljaa terassilla. Osaan ulkoa vähintään sata juomalaulua ja sellaiset kiikkuvat usein myös hittilistoilla. Ennen tätä kevättä en ole kuitenkaan koskaan kyseenalaistanut yhteiskunnan alkoholinormatiivisuutta, vaikka omaa juomistani olenkin useasti miettinyt.
Olin vapun selvinpäin. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2010. Se oli kivaa, enkä holittomuudella menettänyt yhtään mitään. Juhlatunnelma ei tarvinnut skumppaa, sima riitti ihan hyvin. Tanssin olohuoneessa ja vietin koko päivän mittaisen brunssin ajan hengen mukaisesti pienellä seurueella. Nukuin pitkään ja heräsin ilman darraa.
Olen vasta tänä vuonna tajunnut, miten iso ja kiinteä osa mun identiteettiä alkoholi on. Olen se tyyppi, joka tilaa shotit kaksi minuuttia ennen pilkkua, lähtee takuuvarmasti jatkoille ja menee nukkumaan vasta kun toiset lähtee jo töihin. Olen ollut ylpeä siitä, miten järkyttäviä annosmääriä pystyn pienestä koostani huolimatta kumoamaan ja siitä, kuinka monta mua isompaa miestä olen saanut juotua pöydän alle. Vähemmän ylpeä olen taas ollut niistä kerroista, kun mut on pitänyt kantaa kotiin.
Alkoholi on mulle rappioromantiikkaa, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kollektiivisia krapuloita. Sen ympärillä on syntynyt ja syventynyt ystävyyksiä, sen äärellä on tunnustettu haluja ja ihastumisia, sen voimin on luotu tarinoita kerrottavaksi, sen avulla on puhuttu asioista joita on vaikea käsitellä. Mutta entä jos voisinkin saada kaiken tämän ilman viinaa? Entä jos tärkeintä olikin aina ne ihmiset, ei promillien määrä mun veressä?
Sillä kaiken hauskan lisäksi olen tehnyt myös ihan vitun tyhmiä asioita kännissä. En ole kuitenkaan syyttänyt niistä alkoholia, sillä minähän niiden tekojen ja sanojen takana olen päihtymystilasta huolimatta ollut. Muun väittäminen olisi vastuun pakoilua. Minä olen tehnyt ja sanonut vääriä asioita väärällä tavalla, satuttanut muita ja itseäni. Mutta olisinko jättänyt edes osan näistä ikävistä asioista tekemättä tai sanomatta selvinpäin? Varmasti.
Päätin jo lapsena, että en toista niitä virheitä, joita olen ympärilläni nähnyt. Mulla ei ole jälkikasvua, jonka olisin saattanut alkoholinkäytölläni traumatisoida, mutta suunnilleen jokainen läheiseni on jossain vaiheessa kohdannut ei-niin-kauniin puolen mun ja alkoholin yhteiselosta. Vaikkei traumatasolle mentäisikään, en ole tuonut mukanani pelkkää iloa toistakymmentä annosta nautittuani. Satunnaiset ylilyöntini ovat kuitenkin olleet normaaleja, sillä sellaisina kulttuurimme niitä pitää.
Olen ajatellut, että nuoruus ja opiskelijuus suojaavat mua alkoholin haitoilta. Mutta parikymppisyys ei estänyt muistinmenetyksiä, haalarit eivät suojanneet ihmissuhteiden vahingoittamiselta. Eikä kumpikaan vie enää pois ryyppyreissuja seuraavaa ahdistusta ja masentuneisuutta.
Kaikesta huolimatta on suorastaan pelottavaa ajatella, että luopuisin alkoholista kokonaan. Se tuntuu siltä, että hävittäisi osan itseään, hylkäisi kaiken hauskan, ei saisi enää koskaan uusia ystäviä ja varmaan menettäisi vanhatkin.
Mutta jos ainakin osa mun juomisesta on sitä, että haluan päästä itseltäni pakoon, olla vähän vähemmän kontrollissa ja hiljentää edes hetkeksi päässäni jatkuvasti toistuvat vaatimukset vain, jotta ne kaikuisivat vielä kovempina krapula-aamuina, enkö voisi löytää vähän terveempiä tapoja ahdistukseni käsittelyyn? Ja enkö itse asiassa ole löytänyt niitä jo? Mitä jos mun ei enää tarvitsekaan paeta itseäni, mutta olen tehnyt sitä niin kauan, etten vain ole osannut lopettaa? Lopulta nimittäin ne asiat, joista itsessäni eniten pidän, korostuvat ennen kaikkea selvänä, eivät kahden promillen kännissä.
Mitä tulee elämäni ihmisiin, luotan siihen, että olen hyvä tyyppi ja hauskaa seuraa myös ilman viinaa. En halua luopua eeppisistä juhlista, aamuun asti tanssimisesta, hetkessä ideoiduista seikkailuista, jatkoista keittiön lattialla, diipeistä keskusteluista, tunteesta että on nuori ja vapaa. En halua luopua ystävyyksistä, joita mulla nyt on enkä niistä, jotka ovat vielä tulematta. Päinvastoin, haluan enemmän ja syvempää.
En sano, että en enää koskaan aio juoda mitään alkoholipitoista. Vaadin itseltäni ihan tarpeeksi jo ilman sitäkin, enkä varsinaisesti tarvitse uusia syitä pettyä itseeni. Mutta sanon, että aion juoda vähemmän.
Sillä jos mun loppuelämässä on puoliksikaan yhtä siistejä juttuja kuin menneissä vuosissa, haluan muistaa ne kirkkaasti ja kokonaisuudessaan.