Minä ja Helsinki ei todellakaan oltu rakkautta ensisilmäyksellä. Olen lapsesta lähtien käynyt tällä suunnalla usein, ja silloin Helsinki oli mulle lähinnä Korkeasaari, Forumin kauppakeskus ja elokuvateatteri. Teini-ikäisenä päätin, että Helsinki on paska kaupunki, jonka ihmiset ovat kylmiä ja koppavia.
Vasta aloittaessani sivuaineopinnot Maanpuolustuskorkeakoulussa vietin Helsingissä aikaa vähän niin kuin asukas. Kirjoitin kandia Kaisa-kirjastossa, matkustin metrolla, söin Unicafessa. Tammikuussa 2016 oli melkein kolmekymmentä astetta pakkasta. Oli lunta ja hyytävä merituuli. Pimeä aamu muuttui luentojeni aikana aurinkoiseksi iltapäiväksi. Santahaminan ja Jollaksen yhdistävällä maakaistaleella katsoin bussista, miten kantakaupunki levittäytyi horisontissa lumiharsoon. Ilmassa oli höyryä, kaikki näytti sadulta. Mietin, että ehkä Helsinki ei lopulta olekaan ihan kamala kaupunki.
Kaksi vuotta sitten muutin tänne intohimoni perässä. Intohimo oli opiskelijavaikuttaminen ja se vaati, että pakkaan elämäni muuttoautoon ja asettaudun tuhannen pahvilaatikon kanssa 23 neliön yksiöön keskelle Jätkäsaaren rakennustyömaata. Tampereelle olin yli kahden vuosikymmenen aikana kasvattanut juuret, ja tuntui haikealta repiä itsensä irti. Koti jäi kahden järven väliin ja kosken rannoille, mutta ajattelin, että ihmisen pitää välillä katsoa maailmaa toisesta kulmasta.
Niin minä siis muutin Jätkäsaareen ja totesin, että kyseisessä kaupunginosassa parasta on se, että sieltä pääsee nopeasti pois. Elin elämää, jonka vuorokausissa oli päällekkäisiä kalenterimerkintöjä ja minuutin siirtymäaikoja kokouksesta toiseen. Siinä oli myös miljoona inspiroivaa asiaa ja mielenkiintoista ihmistä sekä älyttömästi merkitystä.
Se tosin tarkoitti, että Helsinkiä näin lähinnä Länsisataman ja Steissin välillä. Kaksi kuukautta täällä asuttuani pidin vapaan iltapäivän ja kävin ihailemassa Ullanlinnaa ja Eiraa. Oli taas pirteä pakkaspäivä – tällä kertaa asteita oli tosin ehkä kolme eikä kolmekymmentä – aurinko paistoi, kivitalot ihastuttivat ja merenrannassa pystyi istumaan useamman minuutin ennen kuin jäätyi paikalleen. Kolkoksi mieltämäni kaupunki näyttikin kutsuvalta.
Helsingin kartta oli päässäni merkittävästi vaikeampi hahmottaa kuin Istanbulin ja Teheranin alueet siellä asuessani. Kasasin sitä kuin palapeliä, jonka palat ovat oudon värisiä eikä reunoista hahmota, mitkä kuuluvat yhteen. Ensimmäisenä Helsinki-vuonnani sain koottua lähinnä eteläisen kantakaupungin ja metrolinjan.
Todella olen tutustunut Helsinkiin vasta sen jälkeen, kun maailma meni kiinni. Kaupunkipyörät ovat vieneet minut itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään. Kivinokka, Herttoniemen metsät, Viikin arboretum, Vanhankaupunginkoski, Keskuspuisto ja kaikki saaret: Lammas-, Kuusi-, Lehti-, Kulo-, Lautta- ja Seura-. Kun pyöräverkko loppui kesken, kävelin Kallahdenniemeen, Aurinkolahteen ja Malminkartanonhuipulle. Kerran pyöräilin ilman syytä jopa sinne Jätkäsaareen, koska ilmeisesti tuli ikävä. Kotipesän olen tehnyt Kallioon, jonka kadut olen tallannut tutuiksi sen jälkeen kun kantakuppilan etsintä keskeytettiin.
Kolmas vuoteni Helsingissä alkoi sillä, että satoi lumi. Ensin testijakso, jonka aikana saattoi sanoa, että maa on valkoinen. Sitten sitä tuli lisää, lisää ja lisää. Nyt on oikea talvi, sellainen jonka edeltävän vuoden ikuisen marraskuun lannistamana luulin ikiajoiksi menettäneeni. Tunnen lapsekasta riemua, kun lumi narskuu kenkien alla ja pakkanen nipistelee poskia. Tänäkin vuonna se oli kirpeä talvipäivä, jona kävelin merenrantaan. Tällä kertaa kirkkaan auringon tilalla oli keskipäivän harmaus, mutta lumi oli valkoista ja pehmeää ja siinä kieriminen teki iloiseksi, vaikka ohikulkeva koira kummastelikin touhujani.
Helsinki on parhaimmillaan neljän vuodenajan kaupunki, jossa metsää löytyy ihan keskustan liepeiltä. Se on kaupunki, jossa (kaupunki)pyörällä pääsee lähelle ja kauas. Se on kaupunki, jossa mattolaitureilta voi pulahtaa uimaan ja jonka kivitaloja voi fiilistellä ratikan ikkunoista. Ja toivottavasti se on pian taas kaupunki, jonka kadut, torit ja puistot täyttyvät yhteenkokoontuvista ihmisistä.
En edelleenkään osaa kutsua itseäni helsinkiläiseksi. Helsinkiä voin kuitenkin kutsua kodiksi. Kiinnyn paikkoihin, yksittäisiin kadunkulmiin ja rosoisiin kuviin. Elämään, jota niissä eletään.
Kuntavaaliehdokkuus on mulle tapa tuntea kuuluvansa tänne, olla osa jotain itseään isompaa. Mun huomisen Helsingissä on toisistaan erottuvat vuodenajat, poljettavat pyörätiet, saavutettava julkinen liikenne ja uusia uimapaikkoja. Se Helsinki on kaupunki, jossa jokaisella on oikeus voida hyvin, jossa jokainen voi unelmoida ja jossa jokainen voi tuntea olevansa kotonaan.
Kuva: Janne Kajander