Hain tällä viikolla lisäaikaa opinnoilleni. Taas.
Jos päätös on myönteinen, kesän jälkeen koittaa kymmenes syksyni yliopistolla. Se tarkoittaa, että tällä hetkellä olen ollut siellä lähes yhtä pitkään kuin peruskoulussa – sillä erolla, että peruskoulusta pääsin pois yhdeksän vuoden jälkeen. Usein pelkään, että yliopistolta en pääse pois koskaan.
Tarve päästä pois ei nouse siitä, mitä yliopisto on. Yliopisto ei ole putki, joka pitää läpäistä mahdollisimman nopeasti. Ei, vaikka kansallinen koulutuspolitiikka ohjaakin ajattelemaan niin. Se on parhaimmillaan paikka, jossa voi laajentaa sivistystään, kehittää ajatteluaan, kasvattaa ymmärrystään. Tavata ihmisiä, joilta oppia lisää maailmasta ja itsestä. Näistä osista en haluakaan päästä irti.
Se, mistä haluaisin eroon, on jatkuva paine takaraivossa. Kuten ännännes opiskeluvuoteni, pian loppuvat tukikuukaudet ja kauan sitten ohitettu opintolainahyvitys minulle kertovat, olen vuosia myöhässä. Siinä missä vuosikurssini muut opiskelijat valmistuivat viime vuosikymmenellä, solmivat nyt vakituisia työsopimuksia ja ottavat asuntolainoja, minä päivitän jälleen myöhästynyttä opintosuunnitelmaani ja elän opintotuella. Ajatus siitä, että kaiken piti olla valmista jo ajat sitten tahmaa yrityksen tehdä kaikesta valmista nyt. Se ei ole kovin hedelmällinen alusta oppimiselle.
Epäonnistunut. Siinä on sana, jota itselleni päivittäin toistelen. Siksi, että läppärin ruudun heijastuksesta näen joka aamu vain sen, mikä multa puuttuu: maisterintutkinto.
Niinä vuosina, kun en ole maisteroitunut, olen kuitenkin saanut paljon muuta. Kandidaatintutkinnon, viiden organisaation puheenjohtajuuden, paikan Suomen suurimman yliopiston hallituksessa, kuntavaaliehdokkuuden, kustannussopimuksen, haaveilemani harjoittelupaikan, unelmieni vaihtojakson, nimeni historiateokseen, kutsun Linnan juhliin. Ihmisiä, ihan valtavasti ihania ihmisiä elämääni. Se on enemmän kuin koskaan osasin toivoa, enkä vaihtaisi mitään pois.
Silti jostain syystä se ei riitä. Pääni on päättänyt, että voin todeta onnistuneeni ihmisenä vasta, kun saan kirkuvan violetin kansion, joka välissä oleva paperi kertoo että vihdoin tämäkin ihminen ratkaisi.
Näinä vuosina olen saanut myös diagnoosin masennus- ja ahdistusoireista. Olen ollut uupunut. Ne saattaisin vaihtaa pois jos voisin, mutta olisiko tämä elämä voinut olla olemassa ilman varjopuolia? Tai ennemminkin, olisinko voinut missään kohtaa ennakoida, ennaltaehkäistä, toimia paremmin, kun niissä hetkissä mulla oli kuitenkin vain sen hetken tiedot ja taidot ja oikeastaan ennakointi olisi varmaan pitänyt aloittaa ennen kuin edes tiesin, mitä se sanana tarkoittaa? Vaikka olisinkin voinut jossain kohtaa kääntyä toisaalle tai jarruttaa aiemmin, onko jossittelusta mitään hyötyä tilanteessa, jossa olen nyt? Sillä jos jotain olen jatkuvasti tehnyt, niin parhaani.
Masennuksesta tai ahdistuneisuushäiriöstä ei tarvitse oppia mitään. Ne eivät ole self-help-kurssi, jolla voimaannutaan omien heikkouksien tunnistamisesta ja josta poistutaan uutta energiaa puhkuen. Ne ovat sairauksia, joiden kanssa eläminen vie voimia. Kaltaiseni vaativan pärjääjän on ollut aika vaikea myöntää, että se mikä ei tapa, ei välttämättä myöskään vahvista.
Haluaisin olla sankaritarina. Erottua joukosta, päästä vaikeuksien kautta voittoon. Olla erityinen, olla jotakin. Tähänkin tekstiin mun oli pakko listata, että katsokaa, olen oikeasti tehnyt jotain järkevää näillä vuosilla, vaikka en vieläkään valmistu enkä osaakaan kirjoittaa gradua, vaikka mun ei pitänyt olla se ihminen joka on kymmenen vuotta yliopistossa ja kriiseilee gradusta. Olen koko ajan yrittänyt olla asioita tekevä ja aikaansaava kunnon ihminen, vaikka välillä olisi tehnyt mieli maata kuukausi sängyssä. Olisinpa jossain välissä maannut kuukauden sängyssä.
Olen sitonut itsearvostukseni suorittamiseen. Ja koska mielivaltaisesti valitsemani ulkoiset mittarit määrittävät, milloin voin olla tyytyväinen itseeni, en ole sitä koskaan. Kun yksi mittari täyttyy, onkin vieressä seuraava, jolla en ole vielä yhtään mitään. Jostain syystä uskon maisterintutkinnon tuovan mielenrauhan, mutta itseni tuntien niin tuskin tapahtuu. Mikään ei milloinkaan riitä. Ei minun kohdallani, ei oikeasti.
Tiedän, että suuremmassa mittakaavassa haasteeni ovat vain ikävä tahra opetus- ja kulttuuriministeriön tilastoissa ja yksi tapaus korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen aineistossa. Tiedostan myös olevani stereotyyppinen millenniaali läheltä piti -loppuunpalamiskokemuksineni, mielenterveysongelmineni ja identiteettikriiseineni. Ja koska olen stereotyyppinen eli kliseisen yleinen tapaus, saattasiko olla niin, että ongelmia löytyy mun pään lisäksi myös yhteiskunnallisista rakenteista? Jospa osa tästä kuormituksesta tuleekin itsekeksittyjen ajatusvääristymien sijaan siitä, mitä maailma ympärillä on aina ohjannut olemaan: suorittaja?
Ehkä me kaikki voisimme paremmin, jos suorittamisen sijaan kannustettaisiin haahuiluun. Jos ei tarvitsisi saavuttaa kaikkea ennen kuin täyttää kolmekymmentä, ei tahti välttämättä hengästyttäisi niin montaa meistä.
Pidän lopuista. Silloin tiedän, mihin draaman kaari kurvasi, miten tarina päättyi vai päättyikö sittenkään. En malta odottaa, että voin jossain vaiheessa kertoa opiskeluajastani tarinaa, jossa elämä kaikissa väreissään tapahtui ja silti lopussa odotti tutkinto.
Siihen asti ajattelen, että jokainen surkeakin tekstinpätkä gradutiedostoon on sankariteko.