Kiitos kaikesta, ylioppilasliike

Pidin tämän puheen Suomen ylioppilaskuntien liiton liittokokouksessa 16.11.2019.

Rakas ylioppilasliike,

Olen äärettömän kiitollinen siitä, että saan seistä täällä vielä kerran. Tämä liike on antanut mulle ihan valtavasti. Tiedän, että meillä kaikilla on takana raskaat kokouspäivät, monilla tiivis syksy ja joillain varsin intensiivinen jakso elämää opiskelijavaikuttajana. Toivon silti, että kuuntelette vielä hetken, koska sillä, mitä aion sanoa, on väliä.

Olen viimeiset kolme vuotta elämästäni antanut tälle liikkeelle, elänyt ja hengittänyt sen rytmissä. Yksi tähänastisen elämäni merkityksellisimmistä ajanjaksoista päättyy vuodenvaihteeseen. 

Mitä sitten, miksi sen pitäisi kiinnostaa ketään?

Mun tarina on vain mun, eikä se ole eikä sen tarvitse tai kuulu olla esimerkki kenellekään muulle. Jokainen kulkee omia polkujaan. Mutta tämän liikkeen voima koostuu juuri niistä: yksittäisten ihmisten henkilökohtaisista tarinoista, jotka nivoutuvat yhteen.

Mulle nämä vuodet tiivistyy siihen, mitä minä näen peilistä tänään. Näen ihmisen, joka on haaveillut mahdottomasta ja saavuttanut sen, unelmoinut paremmasta ja tehnyt töitä sen eteen. Näen ihmisen, joka on välittänyt jostain suuremmasta kuin mitä itse on. Mua katsoo peilistä tyyppi, joka on yrittänyt ja epäonnistunut, noussut ylös, kerännyt itsensä ja koittanut uudestaan, kulkenut seuraavalla kerralla vähän oudompaa polkua. Ollut rohkea, luottanut itseensä. Tullut lujaksi, pysynyt pehmeänä.

Näen ihmisen, joka uskaltaa nykyään tuntea ja joka ymmärtää, etteivät tunteet ole heikkouden merkki vaan päinvastoin. Lopulta ne on aina olleet juuri tunteita, jotka on mut tällekin lavalle tuoneet: intohimo paremman maailman rakentamiseen, kunnianhimo suuriin muutoksiin, välittäminen siitä, miten muut ympärillä voivat. Rakkaus tätä kaikkea kohtaan.

Ylioppilasliikkeessä olen saanut kokea tunteita laidasta laitaan. Olen puhunut paljon riittämättömyyden tunteesta ja sen käsittelystä, itsensä vähättelystä ja siitä eroon pyrkimisestä. Se on tärkeää tuoda näkyväksi. Mutta liian vähän olen muistanut puhua siitä, miltä tämä kaikki parhaimmillaan tuntuu ja mitä kaikkea se on mulle merkinnyt. Suurten positiivisten tunteiden sanoittaminen on mulle vielä vaikeampaa kuin omien heikkouksien avaaminen. On ollut yllättävän vaikeaa myöntää itselleni, että minä välitän ihmisistä ihan älyttömästi. Se pelottaa, koska samalla se tarkoittaa että vaikka kuinka oon rakentanut itselleni kuvaa vahvasta ja itsenäisestä naisesta joka ei tarvitse ketään, niin loppujen lopuksi tarvitsen ja tarvitsen aika paljonkin, eikä se vie mitään pois siitä vahvuudesta tai itsenäisyydestä. Koska ilman muita ihmisiä musta ei olis koskaan tullut minä, en olisi ikinä saavuttanut mitään tai käsitellyt ensimmäistäkään oppimiskokemusta. Kiitos kaikesta, mikä tuntui joltain.

Sillä on nimittäin väliä, että tämä tuntuu hyvältä. Sillä tavalla hyvältä, että se muuttaa maailmaa. Ylioppilasliikkeessä minä olen ystävystynyt, tavannut uudestaan puolituttuja aiemmista elämänvaiheista ja todennut, että lopulta meidän piti vain päätyä samalle puolelle. Tutustunut sellaisiin henkilöihin, jotka olisin jossain muissa piireissä saattanut sivuuttaa. Löytänyt ihmisiä, jotka opettivat katsomaan maailmaa vähän eri kulmasta, mutta kuitenkin yhteiseltä pohjalta. Olen aina uudelleen saanut ihmetellä sitä, miten moniulotteisia ihmiset ovatkaan, miten erilaisin silmin asioita voi katsoa, miten paljon toisilta voi oppia. Tämän vuoden osalta siitä suuri kiitos erityisesti SYL:n hallitukselle. Olen hirveän iloinen, että myös teitä voin nykyään kutsua ystäviksi.

Tässä liikkeessä olen nauranut niin että itkettää, tuntenut ylitsepursuavaa riemua. Olen ihastunut, tavannut ainutlaatuisen upeita yksilöitä, löytänyt yhteyden toiseen ihmiseen. Olen rakastunut ja löytänyt kodin. Saanut paikan, johon kuulua. En olisi jakanut näitä vuosia kenenkään muun kanssa mieluummin kuin teidän.

Olen tutustunut täällä myös itseeni, todennut että tutkiskelu ei sen tyypin kanssa lopu kesken. Hyväksynyt sen, että se ihminen, jonka minä näen peilistä, on keskeneräinen, mutta kuitenkin ihan tarpeeksi valmis ollakseen paras mahdollinen itsensä. Rikki, mutta samalla ehjä. Monista epäilyksen hetkistä huolimatta se on todellakin sellainen tyyppi, johon kannattaa tutustua. Ihminen, joka voi vuosien jälkeen vihdoin myöntää, että ihan kaikkea ei olisi koskaan tarvinnut käsitellä ilman apua. Ja miten hienoa onkaan, että ei milloinkaan ollut yksin.

Jos kukaan koskaan epäilee sitä, voiko ylioppilasliike muuttaa maailmaa, ei todisteita tarvitse hakea kovin kaukaa. Riittää, että mietit kuka sinä olit ennen tätä ja kuka olet nyt. Se, että joku on liikuttanut jotain sussa tai sinä jossain toisessa, on samalla tehnyt jotain paljon isompaa. Koska lopulta se, että muuttaa jotain toisen ihmisen arjessa, on maailman muuttamista. 

Joten, rakas ylioppilasliike, kiitos siitä, että sain enemmän kuin koskaan osasin toivoa. Kiitos siitä, että vahingossa pidinkin teistä enemmän kuin oli alun perin tarkoitus. Kiitos, että heittäytyminen oli lopulta kaiken tämän arvoista. 

Kiitos, että te muutitte mun maailman. Se on parasta, mitä mulle on tapahtunut.

Liittariruno oli joskus juttu, joten päätän puheeni tälläkin kertaa lainaamalla Tommy Tabermannia.

 

Jätä yksi kortti hihaan,

jätä yksi ovi raolleen.

Jätä pullon pohjalle tilkkanen,

jätä tuoksu yöksi tyynyliinaan.

Jätä nauru kansoittamaan yksinäinen huone.

Jätä jotakin pientä ja kevyttä kasvamaan järkyttävän suureksi.

 

Jätä niin paljon itsestäsi,

ettet enää koskaan ole kokonainen ilman sitä.

 

Siinä minä ainakin olen onnistunut, ja se on antanut mulle valtavasti takaisin. Suosittelen teillekin, kohtuuden rajoissa.

Pitäkää huolta itsestänne, ansaitsette sen. Kiitos!

 

Kuva: Jani Sillanpää