Kuva: Janne Kajander

Mikä riittää?

Tämä teksti on kirjoitettu mukaillen puheenvuoroa, jonka pidin Suomen ylioppilaskuntien liiton Syysseminaarissa 3.10.2019.

 

Vaikka sulla olis just nyt kaikki hyvin, toivon, että käytät hetken päivästäsi tämän tekstin lukemiseen. Näiden sanojen tarkoitus on herätellä ajatuksia, lisätä avointa keskustelua ja helpottaa oman itsensä kanssa jutustelua. Tämän tekstin ei kuitenkaan tarvitse aloittaa mitään tiettyjä ajatusketjuja tai suuria samaistumisen kokemuksia, ja voi olla, ettei se kosketa juuri sinua mitenkään. Tiedän kuitenkin, että niin ylioppilasliikkeessä kuin maailmassa muutenkin on paljon ihmisiä, joille riittämättömyyden tunteet ovat suuri osa arkipäivää. Se tarkoittaa, että sinullakin on todennäköisesti kaveri tai kollega, jonka päivittäistä elämää tämä tunne leimaa tai värittää. Uskon, että toisia ihmisiä ei voi ymmärtää liian hyvin ja siksi pyydän, että keskität ajatuksesi siihen, mitä nyt kirjoitan.

Riittämättömyyden tunne on läsnä mun arjessa päivittäin. Olen viimeiset kolme vuotta tehnyt täysipäiväisiä luottamustoimia ylioppilasliikkeen syvässä päädyssä: ensin ylioppilaskunnan hallituksessa, sitten sen puheenjohtajana ja nyt Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajana. Olen nähnyt riittämättömyyden kokemuksia paitsi peilistä, myös ympärilläni. Siksi on olennaista, että tästä aiheesta puhutaan. Useimmiten ne riittämättömyyden tunteet ovat nimittäin olemassa aivan syyttä.

Viime vuosi oli monella tapaa raskas. Toimin Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan viimeisenä puheenjohtajana vuonna, jona Tampereella yhdistettiin sekä yliopistoja että ylioppilaskuntia. Viime syksynä johdin siis yhtä ylioppilaskuntaa, yhdistin kahta ja hain samalla nykyiseen tehtävääni SYL:n puheenjohtajaksi. Huonojen tapojeni mukaisesti tein kaikkea sataprosenttisesti, mikä ei ollut kovin kestävää. Onkin hyvä kysyä, että jos tekee kolmea valtavaa asiaa kerralla sataprosenttisesti, onko se edes inhimillisesti mahdollista ja mistä se on pois? Miten voi reagoida mihinkään suunnittelemattomaan, jos kalenteri on jo aivan täynnä? Miten sellaisessa tilanteessa löytää tilaa oman elämän yllättäville asioille? 

Marraskuun seitsemäs päivä viime vuonna, viikko ennen tämän vuoden toimintaa ohjanneita päätöksiä tehnyttä liittokokousta, menin toimistolle työhuoneeseeni, avasin sähköpostin ja aloin itkeä, koska väsytti niin paljon. Olin ennen tuota keskiviikkoaamua tehnyt todella hienon puheenjohtajakampanjan. Olen edelleen hirveän ylpeä siitä, miten sain kampanjatiimini kanssa ajatuksiani kiteytettyä ja todella otettu, miten niin moni ihminen halusi matkan aikana tukea mua. Me teimme kuitenkin aivan liikaa, ja erityisesti minä tein aivan liikaa kaikkea ylimääräistä kivaa. Ongelma oli siinä, että se ylimääräinen kiva ei palauttanut yhtään. Se ei sinällään ole ihme, sillä tuo ylimääräinen kiva tarkoitti blogikirjoitusten rustaamista keskellä yötä ja vielä yhden hissipuheen harjoittelua kesken illanvieton. Ei mun aivot elimenä ymmärtäneet teinkö ylioppilaskuntahommia vai mietinkö kampanjaa, kuormitus oli molemmissa tapauksissa runsasta ja samankaltaista. 

Mistä tämä ylisuorittaminen johtui? Siitä, että vaikka koin olevani paras vaihtoehto tähän pestiin tälle vuodelle, en kuitenkaan ajatellut olevani tarpeeksi. Piti olla vielä parempi ja vielä enemmän, koko ajan ja kaikkialla, että riittäisin varmasti.

Liittokokous tuli ja meni, minut valittiin SYL:n puheenjohtajaksi vuodelle 2019. Keräsin elämäni kasaan, pakkasin sen pahvilaatikoihin ja muutin Helsinkiin. Tämän vuoden tammikuussa istuin alas aiempien SYL:n puheenjohtajien kanssa. Eräs heistä kertoi, että tämä vuosi tulee todennäköisesti olemaan elämäni rankimpia. Minä ajattelin, että on näitä rankkoja vuosia ennenkin nähty, ei kai mikään voi olla rankempaa kuin ylioppilaskunnan johtaminen, kahden yhdistäminen ja puheenjohtajakampanjan tekeminen, varsinkin jos siinä sivussa sitten on vielä eronnut pitkästä parisuhteesta ja heti perään muuttanut uuteen kaupunkiin. Ajattelin, että koska on ollut jo niin rankkaa, ei tulevan vuoden kuormitus tuntuisi niin pahalta. Että koska olin ollut jo väsynyt ja uupumuksen partaalla, olisi jotenkin mahdotonta päätyä siihen pisteeseen vain yhtä järjestöä johtaessaan. Kuvittelin, että kaikki aiempi kuormitus olisi jotenkin nollaantunut vuoden vaihtuessa.

Kelataan muutama kuukausi eteenpäin. Huhtikuun 26. päivä tänä vuonna. Eduskuntavaalit oli käyty, pääsiäisloma oli pidetty, eurovaalikampanja oli aluillaan. SYL:n toimisto vietti kvartaalitarkastelua eli eräänlaista toimistopäivää, jossa pohdittiin mennyttä kevättä, suunniteltiin tulevaa ja käytiin palautekeskustelua. Mietittiin, missä voisimme olla työyhteisönä parempia. Jokaisen kehittävän tai kriittisen palautteen, joka tuossa palautehetkessä annettiin, otin henkilökohtaisesti. Miksi en ollut nähnyt tuota ongelmaa aiemmin? Miksi olin keskittynyt aivan vääriin asioihin? Miksi en voinut korjata kaikkea juuri sillä samalla sekunnilla, kun olin jo keksinyt, miten kaikki tehdään jatkossa paremmin?

Päivän lopuksi askartelimme kesäleireiltä tutut laput, joihin jokaiselle kirjoitettiin jotain mukavaa ja kannustavaa palautetta. Mulle kirjoitetussa lapussa luki monta ihanaa ja rohkaisevaa asiaa, mutta sitä lukiessani en uskonut sanaakaan. Olin varma, että kaikki oli kirjoitettu siihen vain siksi, että mulla ei olisi paha mieli, jos saisin tyhjän lapun. Siinä hetkessä ja kyseisessä päivässä kohtasivat pohjaton riittämättömyyden tunne ja yleinen väsymys, eikä mulla ollut minkäänlaista realistista arviointikykyä omasta toiminnastani. Fiilikset siitä, miten en ole vain voinut olla tarpeeksi, että olisin ansainnut yhdenkään kivan asian siinä palautelapussa ja siitä, miten todellakin kaikki mitä tässä organisaatiossa on kehitettävää on just mun vika.

Kuulostaako järkevältä? Ei munkaan mielestä.

Näihin ajatuskierteisiin on kuitenkin helppo ajautua. Opiskelijavaikuttaminen on hidasta, haastavaa ja abstraktia. On paljon asioita, jotka realisoituvat vasta vuosien päästä. Tavoitteita, joista meidän seuraajat saavat sulat hattuihinsa. Asiakokonaisuudet ovat monimutkaisia ja työpöydällä on paljon sälää, jolloin on haastavaa nähdä oman työpanoksen merkitys.

Monesti sorrumme ajattelemaan, että vaikuttamistyö, edunvalvonta ja ylioppilaskuntatoiminta ylipäänsä ovat pikajuoksu. Sadan metrin sprintti, jolla kaikki saavutetaan just nyt heti. Maailma tehdään vuodessa valmiiksi ja sen jälkeen voidaan osoittaa, että juuri tuon kohdan tuossa minä sain valmiiksi. Fakta on kuitenkin se, että tämä pallo ei pyöri niin. Tämä ei ole mikään sadan metrin sprintti, vaan maraton. Sadan metrin sprinttejä eivät ole kuin sadan metrin sprintit urheilukentällä, ja silloinkin siihen sadan metrin sprinttiin vain kulminoituu vuosien työ ja harjoittelu.

Riittämättömyyden tunnetta aiheuttaa mulle myös se, että ylipäänsä koen riittämättömyyden tunnetta. Ajattelen usein itsekseni, että pitäisi olla tässäkin jotenkin parempi ja olla tuntematta epäloogisia tunteita, kun on kuitenkin sitä mieltä, että on monessa asiassa tosi hyvä ja tietää myös, milloin ihan kiva on tarpeeksi hyvä. Onneksi riittämättömyyden tunnetta voi kuitenkin käsitellä ja siihen on työkaluja ja apuvälineitä, harjoituksia ja ohjeita.

Älä vertaa itseäsi muihin. Aseta omat tavoitteesi, mieti kuka juuri sinä haluat olla. Kaikilla on oma polku, jota kulkea ja oma tapa, jolla tehdä. Kukaan muu ei ole elänyt elämääsi ja käynyt läpi sitä mitä sinä, niin hyvässä kuin pahassakin. Samasta ajatuksesta johtaen et voi tietää, mitä joku toinen on tehnyt päästäkseen sinne missä on, tehdäkseen sitä mitä tekee; etkä varsinkaan sitä, miltä se kaikki toisesta tuntuu. Älä siis vertaa itseäsi oletusten varaan rakennettuun kuvaan siitä, mitä sinun pitäisi olla, koska ajattelet jonkun muun olevan jonkinlainen tai odottavan sinulta jotain. Todennäköisesti arvaat kuitenkin väärin.

Huonoja hetkiä varten voi varautua. Tee harjoitus: valitse joku asia, mistä pidät itsessäsi ja kirjoita se ylös. Palaa siihen, kun tuntuu siltä, ettet ole hyvä missään. Voit todeta, että todellakin olitkin hyvä ainakin kirjoittamassasi asiassa ja suurella todennäköisyydellä myös monessa muussa. Sinun ei tarvitse olla kuin joku muu, vaan paras versio itsestäsi. On hyvä myös muistaa, että välillä se ihan ok -versio sinusta riittää yhtä lailla.

Olen ollut paras SYL:n puheenjohtaja vuonna 2019, koska ketään muuta ei valittu tähän pestiin tälle vuodelle tekemään näitä asioita. Se on se ainut mittapuu, johon minun on järkevää itseäni verrata. Yhtä lailla jokainen teistä on ollut oman organisaationsa paras mikä ikinä se oma pesti onkaan ollut -vastaava vuonna 2019, koska kukaan muu ei ole sitä tehnyt. Se on ainutlaatuista.

Kirjoita ajatuksiasi ylös ja palaa niihin myöhemmin. Ajatusprosessit tulevat harvoin kerralla valmiiksi. Useimmiten ei edes kannata ajatella, että on jonkin ajatuksen kanssa täysin valmis, koska se estää kehittymistä. Kirjoita keskeneräisiä ja puolikkaita ajatuksia ylös, palaa myöhemmin lukemaan niitä ja jatka ajattelua siitä, mihin jäit. Tekstiin palatessasi saatat todeta ajattelusi kehittyneen huimasti sitten edellisen pohdintakerran, tai oivaltaa pohtineesi asiaa aiemmin aivan eri näkökulmasta. Miten vain, vanhoihin ajatuksiin palaaminen sekä konkretisoi omaa kehitystä että herättää unohduksiin jääneitä ajatusprosesseja henkiin.

Olen pohtinut johtajuutta paljon tällä tekniikalla, mutta se toimii hyvin myös omien riittämättömyyden tunteiden ja epäonnistumisen kokemusten käsittelyyn. Voit muovata ajatuksistasi myös valmiita tekstejä ja palata niihin myöhemmin. Valmiiksi pureskellun jatkojauhaminen tuottaa usein jotain vielä hienojakoisempaa.

Mulle on ollut suuri voimavara omien fiilisteni käsittelyssä se, että olen kirjoittanut paljon. Tänä vuonna oon palannut muutamaan tiettyyn tekstiin useammin: kirjoitin helmikuussa riittämättömyyden tunteesta blogin, johon olen ikävinä hetkinä turvautunut useasti. Lisäksi olen lueskellut puheenjohtajakampanjaani varten kirjoittamiani tekstejä silloin tällöin. Kyseisiä tekstejähän ei oikein kukaan kampanja-aikana lukenut, eikä niitä alun perinkään olisi pitänyt kirjoittaa suurta yleisöä ajatellen. Sen sijaan noissa blogikirjoituksissa on ollut todella paljon hyvää muutaman kuukauden vanhemmalle minulle. On sinänsä ironista, että kun ei oikein usko itseensä tai omaan osaamiseensa ja tekemiseensä, ainut joka itseluottamuksen pystyy palauttamaan, on hiukan nuorempi minä itse.

Keskustele ja kuuntele. Vaikka itseään ei pidä verrata muihin tai muiden tekemisiin, on välillä kuitenkin hyvä kuunnella, mitä muut ajattelevat toiminnastasi. Johtoasemassa oleville tämän pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta se on hyödyllistä kaikille muillekin. Mulle on tänä vuonna sanottu monia merkittäviä asioita, mutta nostan niistä nyt esiin kaksi.

Olen vuoden mittaan pitänyt hallituslaisilleni keskusteluhetkiä, joiden tarkoituksena on kysellä kuulumisia ja hahmottaa sitä, miten meillä menee. Kesäloman alla pidin yhden tällaisen kierroksen. Erään keskustelun aikana hallituslaiseni totesi, että “Sanni, sä oot kyllä ihan paska esimerkki jaksamisesta huolehtimisen suhteen”, ja oli aivan oikeassa. Onnistuin keväällä viemään itseni uupumuksen partaalle, mutta kuvittelin, ettei se näy ulospäin. Pitkittynyt stressi ja unen puute kuitenkin piirtyvät yllättävän nopeasti omaan olemukseen ja käytökseen. Pitäisi elää niin kuin opettaa, eikä esimerkillä johtamisen voimaa pitäisi koskaan väheksyä.

Tuo sama hallituslainen sanoi myös yhden hienoimmista ja kauneimmista asioista, joka mulle on koskaan sanottu: “Maailma tarvitsee Sanni Lehtistä myös ensi vuonna.” Se pysäytti. Olen samaa mieltä, maailma todella tarvitsee mua myös ensi vuonna. Kuitenkin ennen kaikkea Sanni Lehtinen tarvitsee Sanni Lehtistä myös vuoden vaihduttua. Siksi aion pitää itsestäni parempaa huolta.

Näissä keskusteluissa olennaisinta oli se, että niiden myötä heräsin pohtimaan, kuuntelenko oikeastaan itseäni. Kehoni ja alitajuntani olivat keväällä tienneet jo pitkään ennen tietoisuuttani, että nyt olisi hyvä aika hidastaa. Sen lisäksi, että kuuntelee itseään, on hyvä miettiä myös, miten itselleen puhuu. Puhutko itsellesi kuin ihmiselle, josta pidät? Oletko ystävällinen, entä ymmärtäväinen? Jos et keskustele itsesi kanssa edes niin kuin yleisten käytöstapojen mukaisesti juttelisit toiselle ihmiselle, muuta tapojasi. Puhu itsellesi kauniisti, koska olet sen ansainnut.

Pysähdy. Kovassa vauhdissa ei näe, kuinka kauaksi lähtöpisteestä onkaan tullut. Ole läsnä. Konkreettisesti se tarkoittaa sitä, että on otettava aikaa myös itselleen. Pidä vapaa aamu tai iltapäivä, vietä pitkä viikonloppu, lähde lomalle. Mikä onkaan se aika, jonka itse tarvitset. Katso hetki kauempaa, sillä niin kliseistä kuin se onkin, monesti läheltä ei näe tarpeeksi. Et ole enää sama ihminen kuin olit ennen kaikkea kokemaasi. Aloituspisteen ja tämän hetken välillä on valtavasti isoja ja pieniä saavutuksia.

Pyydä apua ja anna muiden auttaa. En olisi siinä pisteessä missä elämässäni olen nyt, ellei minua olisi tuettu todella monessa asiassa. Olen saanut apua ystäviltä ja vertaisilta, läheisiltä ja kollegoilta, mentoreilta ja edeltäjiltä. Vertaistukea on löytynyt erilaisista yhteisöistä ja verkostoista niin somessa kuin sen ulkopuolellakin. Olennaista on kuitenkin tunnistaa se piste, kun kirjat ja vinkit tai viini ja valitus eivät enää toimi. Se hetki tuli mulle vastaan elokuun 16. päivä tänä vuonna. Sinä aamuna otin puhelimen käteen, soitin YTHS:lle ja totesin päivystysnumeroon vastanneelle henkilölle, että taidan tarvita jonkun, jonka kanssa jutella.

Mietin tuon puhelun soittamista yli kahdeksan vuotta, noin kolmasosan tähänastisesta elämästäni. Kamppailin pitkään sen kanssa, onko mulla oikeutta hakea apua. Paperilla mun elämä on nimittäin yhtä menestystarinaa: olin tuota elokuista aamua edeltäneiden vuosien aikana saanut käytännössä kaiken, mitä olin tosissani tavoitellut. Koin, että en ansaitse apua, koska mun ansioluettelo näyttää kivalta, koska olin aikanaan tukenut vaikeammissa tilanteissa olleita, koska jollain muulla on asiat kuitenkin huonommin kuin mulla.

Linkedin-profiili ei kuitenkaan kerro, miten paljon silloin tällöin ahdistaa. Iloiset Instagram-kuvat eivät näytä, miten tyhjältä tavallisena arki-iltana välillä tuntuu. Twitteristä ei huomaa, kuinka epäreilusti itseäni arvostelen. Olen tehnyt viime vuosina monta hyvää ja hienoa asiaa isojen yhteisöjen eteen. Mielenterveyspalveluiden piiriin hakeutuminen on kuitenkin paras asia, jonka olen itselleni koskaan tehnyt. Olen siitä ihan helvetin ylpeä.

Ota palaute vastaan sanomalla kiitos. Kun saat kehuja, ota ne vastaan vain kiittämällä, vaikka tekisikin mieli selitellä, kuinka joku asia oli pikkujuttu tai kuuluikin tehtäviisi. Kun opettelet vastaanottamaan kehuja ensin muilta, saatat lopulta jopa kiittää oma-aloitteisesti itse itseäsi ja todeta ansainneesi tuon kiitoksen.

Muistatko vielä sen palautelapun, johon viittasin aiemmin? Sen, missä oli monta mukavaa asiaa, joista en uskonut sanaakaan? Etsin sen käsiini uudelleen tänä syksynä, luin läpi ja totesin, että työkaverini olivat sittenkin nähneet minut itseäni paremmin.

 

“Oot reilu ja rohkea johtaja. Ei oo aina ollut helppoa ja ei tuu olemaan, mutta hyvin sä vedät!”

 

“Olet pitänyt esillä hyvinvointia johdonmukaisesti koko alkuvuoden ja puhunut todella koskettavasti. Sulla on selvästi kykyä ihmisten johtamiseen, arvostan!”

 

“Sä olet vetänyt törkeän hyvin tän rankan kevään. Koko y-liikkeellä on syytä olla susta ylpeä. Ilo saada tehdä töitä sun kans!”

 

“Kiitos, että jaksat ja naurat silloinkin, kun vaalit ja muu koettelee. Olet rautaa.”

 

Niinpä. Kiitos.

Kiitos myös jokaiselle teistä siitä, mitä olette tehneet tänä vuonna. Se on ollut osa opiskelijan paremman huomisen rakentamista tavalla tai toisella. Olette ylittäneet itsenne, tajunneet kun raja tulee vastaan. Oppineet uusia asioita, kasvaneet valtavasti. Kiitos, että olette tehneet niin osana ylioppilasliikettä. Se on aivan äärettömän arvokasta.

Tämän tekstin otsikko kysyy, mikä riittää. Vastaus on tässä: sinä riität. Ei sinä riität, kun. Ei sinä riität, jos. Ei sinä riität, vaikka. Eikä varsinkaan sinä riität, mutta. 

Vaan sinä riität, piste.

 

Kiitos jokaiselle, joka on kiittänyt, kehunut ja kannustanut tämän puheenvuoron jälkeen. Sillä on todella suuri merkitys. Olette ihania.

Kiitos kaikille, jotka jakoivat ajatuksiaan riittämättömyyden tunteesta, kun kyselin niitä somessa viime viikolla. Ne vahvistivat käsitystäni siitä, että tästä aiheesta on todellakin puhuttava enemmän. Tehdäänhän niin myös jatkossa?

 

Kuva: Janne Kajander