Mulla oli viime syksynä unelma: olla Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtaja vuonna 2019.
Marraskuussa kuunneltiin paljon Robinia, koska me tehtiin tää ja täällä mää nyt oon. Alkuvuoden arki on inspiroinut mua ihan valtavasti. Saan tehdä töitä upeiden ja asiantuntevien ihmisten kanssa, elää intohimolleni ja kaavailla vielä isompia juttuja tulevaisuudelle. Suunnittelen ja toteutan opiskelijaliikkeen vaalikampanjaa. Tapaan jatkuvasti uusia, mielenkiintoisia ja vaikutusvaltaisia ihmisiä. Johdan organisaatiota, joka tekee maailmasta parempaa paikkaa.
Sitten on se, miltä arki aina välillä tuntuu. Koko ajan on liian vähän läsnä työyhteisössä, ei ehdi tavata jokaista tärkeää tyyppiä tai perehtyä syvemmin kaikkeen uuteen ja isoon. Sähköposteja on rästissä tuhat, pikaviestinsovellukset ilmoittavat olemassaolostaan kolmen sekunnin välein ja kenenkään asiaan ei voi panostaa kuin puolikkaan ajatuksen kerrallaan. Pitäisi tehdä maailman paras opiskelijaliikkeen vaalikampanja, jonka kaikki muistaa sitten seuraavien vaalien alla: ihan niin kuin nyt muistetaan #koulutuslupaus neljän vuoden takaa, mutta mieluummin siitä, että me myös saavutettiin kaikki tavoitteet.
Samalla pitäisi elää niin kuin opettaa: tehdä maksimissaan kahdeksan tunnin päivää, syödä terveellisesti, liikkua riittävästi, nukkua tarpeeksi ja nähdä läheisiä. Pitää huolta itsestä, että voi tukea muita. Ottaa aikaa ajattelulle, jotta voi miettiä, mihin tämän organisaation pitäisi seuraavaksi mennä. Välillä jopa pohtia sitä, mihin minä haluan elämässäni suunnata.
Haluaisin olla se paras mahdollinen versio Sanni Lehtisestä. Se puheenjohtaja, jonka minä ylioppilasliikkeelle lupasin.
Siinä minä epäonnistun joka päivä.
Koen jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Tavoitteena ei koskaan ollutkaan olla niin kuin kaikki loistavat edeltäjäni, vaan omalla tavalla huikea. Käytin koko viime syksyn sen sanoittamiseen, miksi juuri minä olen paras valinta tähän tehtävään tälle vuodelle. Olen perustelujeni kanssa edelleen samaa mieltä. Poden kuitenkin säännöllisesti huijarisyndroomaa: entä jos oikeasti olinkin vain todella hyvä valehtelemaan? Enkä niinkään kaikille muille, vaan ensisijaisesti itselleni.
Kavereilleni tarjoan tapaamisaikoja kolmen viikon päästä, jos multa kysytään, nähdäänkö huomenna. Olen huono ystävä, sisko, tytär, lapsenlapsi ja treffikumppani, sillä usein myös unohdan vastata. En pääse synttäreille tai tupaantuliaisiin ja saatan perua sovitun hengailun parin tunnin varoitusajalla, koska oli sammuttamista vaativa tulipalo tai liian monta tuntia univelkaa. Joskus myös ihan vain siksi, että oli darra.
Onneksi on se piste, jossa mun kunnianhimoiset tavoitteet, itselle asetetut odotukset ja todellisuus kohtaa toisensa: armollisuus.
Vaikka epäonnistunkin päivittäin, jokaista virhettä kohden teen kaksi asiaa oikein. Suurimman osan ajasta mulla on kaikki langat käsissä, kokonaiskuva niin selkeänä kuin se voi olla, deadlinet saavutettavissa tai siirrettävissä ja yhteydenotot tärkeysjärjestyksessä. Muistan sanoa jotain kivaa ja kysyä edes yhdeltä työkaverilta mitä kuuluu. Osallistun jopa hallituksen somehaasteeseen twiittaamalla joka päivä (tiedoksi skeptikoille: myös uudelleentwiittaukset lasketaan).
Pystyn keskustelemaan korkeakoulujen rahoituksesta ja vaatimaan perusrahoituksen lisäämistä, avaamaan alustamallin salat ja perustelemaan, miksi maksuton koulutus on yhteiskunnan tasa-arvoisuuden perusta. Voin kertoa, miten ilmastonmuutoksen torjumiseen panostaminen ja sadan euron korotus opintorahaan ovat tekoja myös nuorten mielenterveyden edistämiseksi.
Vaadin itseltäni paljon ja se vie mua eteenpäin. Usein vaadin myös aivan liikaa. Mutta kuten mitään muutakaan, ei ajatusketjujaankaan voi muuttaa, ellei ongelmakohtia havaitse. Välillä on todella tarpeellista tunnustaa itselleen, että on tehnyt oikeita asioita tärkeiden tavoitteiden eteen, eikä missään vaiheessa olisi ollut mahdollista tehdä enempää. Erityisen tärkeää se on silloin, kun tiedostaa, että jonkun toisen vaatimus paremmasta suorituksesta on yhtä lailla aiheellinen: joskus inhimilliset resurssit eivät vain voineet riittää. Silti sinä riität.
Yleensä mun periaate elämässä on, että kaiken voi saada. Monesti ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa jokaista hyvää ja kaunista asiaa ei voi saavuttaa joko samaan aikaan tai yhtä upeana. Suomeksi tätä kai kutsutaan priorisoinniksi: valitse taistelusi ja muista, että välillä ihan kivakin riittää.
Ehkä en ole täysin menetetty tapaus myöskään ihmissuhteideni osalta. Olen nähnyt monia mulle tärkeitä ihmisiä alkuvuoden aikana useammin kuin kahtena aiempana vuonna ylioppilaskunnassa. Olen viettänyt viikonloppuja Tampereella ja Turussa, kutsunut kavereita kylään, puhunut puhelimessa ja käynyt kaljalla. Jos nää kohtaamiset on just sun kanssa vielä sopimatta, oot mun ajatuksissa, vaikka en sitä aina muistakaan kertoa.
Hesari kirjoitti hetki sitten superopiskelijoista. Mua ärsytti suuresti, sillä kyseisessä jutussa laitettiin opintopistemäärät mittaamaan yksilön paremmuutta, vaikka super voi olla jokainen meistä niin monella muullakin tavalla. Itseäni mää kuitenkin arvotan just samalla tavalla kuin Helsingin Sanomat edustamaani eturyhmää, kvantitatiivisilla mittareilla: kuinka monta tavoitetta ehdin saavuttaa, lobbaustapaamista suorittaa tai ihmissuhdetta ylläpitää, jotta olisin se superihminen joka haluan olla.
Olisi korkea aika ymmärtää, että olen jo oman elämäni superihminen vain olemalla minä.
Ehkä tämä teksti voi olla osoitus siitä, miksi minä olin paras valinta tähän tehtävään tälle vuodelle. Että me puhuttaisiin enemmän, avoimemmin ja aidommin. Että voisi olla haavoittuvainen ilman, että se on yhtään pois siitä, kuinka helvetin kova muija sitten loppujen lopuksi onkaan. Ja että aina ei todellakaan tarvitse olla.
Tässä kaikessa minä onnistun joka päivä.
Muista, että sinä riität. Myös sinä, jota minä katson peilistä.