Hyvä liittokokous, bästa förbundsmöte, dear General Assembly
Rakas ylioppilasliike
Mulla on etuoikeus seistä täällä tänään. Nään edessäni suuren määrän asiantuntevia, vaikuttavia ja rohkeita ihmisiä. Nään innostusta, välittämistä ja iloa, mutta myös väsymystä, pettymystä ja epätietoisuutta. Nään sen, että eilinen ei ollut helpoimmasta päästä, tämä päivä on ollut pitkä eikä unen suhteen ole päästy ihan tavoitelukemiin. Silmäpussienkin takaa nään kuitenkin paloa tehdä tästä liitosta, yhteiskunnasta ja maailmasta paremman paikan, vaikka sitten muutosesitys tai toivomusponsi kerrallaan.
Oon juuri nyt ihan älyttömän kiitollinen. Tämä viikonloppu, itseasiassa koko tämä syksy on ollut hyvin kokonaisvaltainen kokemus, fiilisten vuoristorataa välillä minuuttienkin sisällä. Tämä hetki tässä ja nyt on yksi mun elämän hienoimpia, koska tiedän, mitä kaikkea se on vaatinut.
Haluan puhua teille siitä, miten tehokkainkin tyyppi voi päätyä pisteeseen, jossa yhden sähköpostin kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselta. Siitä, miten omat rajansa tunteva henkilö voi löytää itsensä tilanteesta, jossa aamulla ensimmäisenä tekee mieli vain itkeä, koska väsyttää niin paljon. Siitä, kuinka samaan aikaan voi tietää tekevänsä kaiken minkä voi ja silti tuntua siltä, ettei riitä mihinkään.
Ylioppilasliike on antanut mulle aivan valtavasti, mutta mikään tästä ei ole tullut ilmaiseksi. Haluan alleviivata yhtä asiaa: meidän ei ikinä tule tehdä edes tätä kaikkea oman mielenterveyden tai fyysisen jaksamisen kustannuksella. Monella meistä on tapana jättää se oman elämän edunvalvonta opiskelijoiden edunvalvonnan varjoon. Me ei voida olla huolissamme opiskelijoiden yleisestä mielenterveystilanteesta ja seuraavalla sekunnilla unohtaa pitää huolta omasta jaksamisestamme.
Kun huolehdimme itsestämme, voimme puhua myös niiden puolesta, jotka eivät itse jaksa. Meidän on vaadittava riittäviä resursseja opiskelijoiden mielenterveyspalveluihin: kynnyksen hoitoon pääsyyn on oltava matala, ensikontakti on saatava välittömästi ja hoitosuhteen muodostamisen on oltava tuettua ja mahdollisimman vaivatonta apua hakevalle. Ennen kaikkea meidän on panostettava ennaltaehkäisevään mielenterveystyöhön. Yhteisöön kuulumisen, merkityksellisyyden ja oman elämän hallinnan tunteilla on suuri rooli sen kannalta, että mielen hyvinvointia voidaan tukea.
Siksi opiskeluaika pitäisi myös valtionjohdon tasolla nähdä aikana, jolloin hyvinvointiin ja elämänlaatuun panostetaan ihan yhtä lailla kuin kaikissa muissakin elämänvaiheissa. Opiskeluaika, olkoon se sitten minkä pituinen tahansa, ei ole ajanjakso, jolloin tuleekin olla taloudellisesti vähän kurjaa. Meidän sosiaaliturvamme ei pitäisi olla koulutuspolitiikan työväline. Meidän on oltava osa sosiaaliturvan kokonaisuudistusta. Me tarvitsemme aidosti ihmisarvoiseen elämään riittävän, vastikkeettoman ja yksilökohtaisen perustulon.
Jotta opiskeluaika voi todella olla oppimisen, oivaltamisen ja kasvamisen aikaa, tämän valtion päättäjien olisi aika ymmärtää, että viiden vuoden putkitutkinto ei ole mikään itseisarvo. Rahoitusmalliesitys painostaa yhä vahvemmin viiden vuoden suoritustahtiin, ja siihen ehdotetut muutokset ohjaavat yliopistoja luomaan opintopistekattoja. Kysyn vain, kenen etu on rajoittaa laajemman ymmärryksen hankkimista? Kenen mielestä tässä maailman ajassa on huono asia nähdä asiat useammasta kuin yhdestä näkökulmasta? Onko joku sitä mieltä, että porukkaan kuulumisen tunteella ja yhteisön eteen työskentelyllä ei ole merkitystä?
Ei varmasti ole. Valtion tasolla tehdyt päätökset ja esitykset näyttävät kuitenkin siltä, että jotain on jäänyt ymmärtämättä.
Ja siihen, että se oppiminen, oivaltaminen ja kasvaminen voi aidosti olla mahdollista, me tarvitsemme resursseja koulutukseen. “Koska oli pakko” ei ole mikään peruste koulutusleikkauksille, se oli valinta ja huono sellainen. Se oli leikkaamista tulevaisuudesta, niin yksilön, yhteiskunnan kuin maapallon kohdalla. Mutta onneksi ensi vuonna on vaalit. Me voimme vaikuttaa siihen, mihin sävyyn ja kuinka paljon koulutuksesta silloin puhutaan. Koulutuksen arvostamisen on näyttävä muuallakin kuin juhlapuheissa: koulutusleikkaukset on peruttava.
Jotta seuraava hallituskausi olisi opiskelua ja opiskelijoita arvostava, meidän on vaadittava, puhuttava suoraan ja tehtävä se yhdessä. Siihen tämä liitto tarvitsee jokaista meistä tässä salissa. Nuorten äänestysaktiivisuutta on saatava nostettua, jotta tällä sukupolvella on mahdollisuus olla myös tekemässä päätöksiä, ei vain vaikuttamassa niihin. Ylioppilaskunnat, aktiivitoimijat, me tässä salissa, voimme innostaa yhä useampia nuoria käyttämään ääntään. Me ollaan tulevaisuus ja tulevaisuuden olisi korkea aika näkyä myös nykyisyyden päätöksissä.
Hyvä liittokokous,
Me muutamme tätä maailmaa, mutta kukaan meistä ei tee sitä yksin. Ennen kuin päästän teidät tekemään ponsiesityksiä haluan sanoa vielä yhden asian: kiitos. Kiitos luottamuksesta, kiitos käymistämme keskusteluista. Kiitos haastamisesta ja kyseenalaistamisesta, kiitos onnistumisen kokemuksista. Kanssaehdokkaat, kiitos teille siitä tukevasta ja vastaanottavaisesta ilmapiiristä, joka tämän syksyn aikana on ollut. Meistä jokainen on valtavan osaava, motivoitunut ja välittää aidosti opiskelijan paremmasta huomisesta. Muistetaan, että me riitämme, juuri sellaisina kuin olemme.
Ja erityisen suuri kiitos teille, joita ilman minä en olisi koskaan kävellyt tälle lavalle pitämään tätä puhetta. Olen saanut tämän syksyn aikana valtavasti tukea niin isoissa kuin pienissä asioissa. Olen kaivellut sitä kuka itse olen ja saanut kuulla, kuinka moni uskoo siihen ihmiseen. Sillä on aivan äärettömän suuri merkitys.
Runoista puhujanpöntössä on ilmeisesti tämän liittokokouksen aikana tullut juttu, joten päätän puheeni lainaamalla Tommy Tabermannia:
Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle.
Muistetaan mekin tämä, nyt ja ensi vuonna. Kiitos.