Pidin tämän puheen nykymuotoisen Tampereen yliopiston historian viimeisessä lukuvuoden avajaisjuhlassa 5.9.2018.
Mitä sinulle kuuluu?
Maailman toistelluin kysymys on sellainen, johon harva meistä vastaa rehellisesti. Usein kysymyksen esittäjäkään ei odota vastaukseksi muuta kuin informaatioarvoltaan nollaa lähentelevää ihan kivaa -tokaisua, jonka jälkeen voi jatkaa päiväänsä miettimättä omaa tai kanssaihmisen hyvinvointia sen enempää.
Uusimman, Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön vuonna 2016 toteuttaman korkeakouluopiskelijoiden terveyskyselyn mukaan ihan kiva ei kuitenkaan huolestuttavan monelle opiskelijalle ole todellisuutta. Kolmannes korkeakouluopiskelijoista koki runsaasti stressiä ja 30 prosentilla oli psyykkisiä vaikeuksia, kuten ylirasitusta tai valvomista huolien takia. Diagnosoidun masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön osuus oli lähes kolminkertaistunut vuosituhannen vaihteesta alkaen.
Valtakunnan mediat kertovat säännöllisesti uupuneista nuorista, eikä se ole ihme. Yhteiskunta odottaa suorittamista niin opiskelujen, uran kuin henkilökohtaisen elämän saralla. Toiselta asteelta pitäisi siirtyä suoraan korkeakoulutukseen, eikä harha-askeleita sallita. Ensikertalaiskiintiöt ja valintakoeuudistus ohjaavat suuntaan, jossa teini-ikäisen tulisi tietää, mitä elämällään tekee. Tavoiteajassa valmistuttuaan pitäisi siirtyä sulavasti oman alan töihin ja mielellään niin, että maisteritutkinnon lisäksi on samalla hankkinut jo muutaman vuoden oman alan työkokemusta. Sen jälkeen voikin käynnistää talkoot ja hankkia pari lasta. Missä välissä ehtii miettiä, mitä toiselle, tai edes itselle, oikeasti kuuluu?
Yliopiston on oltava paikka, jossa voi rauhassa kasvaa, oppia ja oivaltaa. Opiskeluajan pitäisi olla ajanjakso, jonka aikana kypsyä ihmisenä ja ajattelijana. Suorittamiskeskeisyyden sijaan tarvitsemme mahdollisuuksia syvän ja monipuolisen ymmärryksen hankkimiseen sekä kannustusta yhteisön osana toimimiseen. Poikkitieteelliset kohtaamiset, debatointi tutkimustiedon pohjalta ja yksilön kehittyminen kokonaisuuden osana ovat yliopistoelämän kulmakiviä. Jotta yliopisto voisi tarjota mahdollisuudet kaikkeen tähän, on niin yliopistojen perusrahoituksen kuin opiskelijan toimeentulon oltava aidosti riittäviä.
Hyvinvointia edistää suuresti se, että kokee olevansa osa jotakin ja voi vaikuttaa, tai oikeastaan olla tekemässä itseään koskevia päätöksiä. Niin opiskelijoiden, henkilökunnan kuin professorien äänen on kuuluttava yliopiston päätöksenteossa, sillä tätä sivistystä edistävää instituutiota ei ole ilman yliopistoyhteisöä. Tässä salissa on läsnä valtava määrä asiantuntemusta, jota oikein hyödyntämällä emme voi kuin onnistua. Ihminen ratkaisee, mutta kukaan meistä ei tee sitä yksin.
Sen sijaan yhdessä me teemme historiaa. Luomme Tampereella ainutlaatuisen monialaista korkeakouluyhteisöä, jolla on oman sloganinsa mukaan rajaton potentiaali. Tuon potentiaalin saamme todella käyttöömme vain, kun muistamme, mistä tulemme. Asioita ei kannata tehdä niin kuin ennenkin on tehty vain siksi, että niin on aina ennenkin tehty, mutta myöskään muutosta ei pidä tehdä vain muutoksen vuoksi. Yliopiston autonomialla, akateemisella vapaudella ja yliopistodemokratialla on itseisarvo, jota ei voida sivuuttaa innovaatiopöhinän ja megatrendien vilskeessä.
Yksilön ja yhteiskunnan hyvinvoinnin perustana on turvallisuuden tunne. Yliopiston on oltava paikka, jossa kaikki tuntevat olonsa turvalliseksi. Rasismi tai seksismi, häirintä, syrjintä tai kiusaaminen eivät kuulu näiden seinien sisäpuolelle – eivätkä yhteiskuntaan ylipäänsä. Yliopiston on oltava edelläkävijä mainittujen asioiden kitkemisessä, sillä juuri täällä kasvatetaan maailmaa ymmärtäviä maailman muuttajia.
Minä haluan opiskella yliopistossa, jossa sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus otetaan huomioon arkipäiväisissä käytännöissä. Yliopistossa, jossa syrjintää ei tapahdu rekrytoinneissa, luentosaleissa eikä opiskelijatapahtumissa. Yliopistossa, jossa kenenkään ei tarvitse pelätä tulevansa kiusatuksi uskontonsa, poliittisten mielipiteidensä tai ihan vain omana itsenään olemisen vuoksi.
Haluan nähdä sateenkaariliput kampusten lipputangoissa, mutta ennen kaikkea haluan, että jokainen opintojakso, lounastauko ja keskustelutilaisuus tehdään sellaiseksi, ettei yhdelläkään henkilöllä ole turvaton olo. Maailman muuttaminen on lopulta pieniä tekoja arjessa.
Samalla, kun opettelemme olemaan parempia toisillemme, meidän on pakko olla parempia myös tätä planeettaa kohtaan. Maapallon hyvinvointi on vahvasti sukupolvikysymys ja ilmastonmuutos sen suurin stressitekijä. Hyvinvointia uhkaavia haasteita ei ilmastonmuutoksenkaan kohdalla ratkaista ilman merkittäviä taloudellisia resursseja. Peräänkuulutan vastuullisia valintoja valtion johdolta: vapaa tiede, laadukas tutkimus ja saavutettava koulutus takaavat hyvinvoivan tulevaisuuden. Eivät pelkästään Suomelle, vaan koko maapallolle.
Me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus, riimitteli eräs artisti 2000-luvun alussa. Nuoret ovat tulevaisuus, mutta yhtä lailla me olemme nykypäivä. Vuosikymmenien päähän vaikuttavia päätöksiä ei voida tehdä ilman meitä, joihin linjat eniten vaikuttavat. Tämä yhteiskunta ei kanna suuria ikäluokkia pidemmälle, mikäli milleniaaleja ei oteta ratkaisemaan tämän päivän ongelmia.
Eikä meistä kukaan oikeasti jaksa loputtomiin, ellei joku vieressä muista kysyä: “mitä sinulle kuuluu?”
How are you?
When was the last time you asked that question and sincerely wanted to know how the other person was feeling?
The society pressures us to perform on the expense of our wellbeing. We should graduate, find a job in our own field, get years of work experience, buy a house and start a family – and all this before our mid 20’s. As we’re barely able to think about our own health, no wonder we dont have the time to stop and truly, sincerely think how others around us are feeling.
The wellbeing of a person is a sum of many parts. We shouldn’t underestimate power in the sense of community, the sense of belonging. It is vital that any member of this university community feels they are a part of it and that their opinions make a difference. It is essential that each and every one in this university – in fact, in this society – feels safe. No one should have to worry about encountering racist or sexist behaviour. No one should have to be afraid to be who they are.
Together we are making history here in Tampere. We are creating a university community incomparable in its multidisciplinarity, whose own slogan says has the human potential unlimited. That potential can be used only if we remember where we come from. I don’t mean we should do something just because it’s always been done so, but that we shouldn’t change things for change’s sake. University’s autonomy, academic freedom and university democracy have fundamental value that cannot be bypassed by the bustle of innovations and megatrends. The wellbeing of this university community depends on us appreciating these things and giving power to those it truly belongs to.
We can make this university, this society and this world a better place for all of us. We can start the process today by genuinely asking one simple question: “how are you?”