Olin koko peruskoulun kympin tyttö, kirjoitin lukiosta pelkkiä laudatureja ja eximioita. Molemmilla vanhemmistani on AMK-tutkinto, olen kasvanut Tampereella ja voinut hakeutua itseäni kiinnostaville erikoislinjoille niin yläasteella kuin lukiossa. Osasin haaveilla yliopistosta jo ennen kuin edes tiesin, mitä siellä voi opiskella. Mitä useamman vuoden olin pärjännyt koulussa aina edellistä paremmin, sitä selkeämmin musta oli tulossa yksi lähisukuni harvoista yliopistokoulutetuista.
Koulutuspolullani ei ole ollut tilastollisesti merkittäviä esteitä. Mulla on unelma, että tämä toteutuisi jokaisen kohdalla: vanhempien koulutustaustan, asuinpaikan tai rahatukkujen ei pitäisi määrittää, onko jollakin mahdollisuuksia päästä korkeakouluun vai ei.
Maksuttomuus on saavutettavan koulutusjärjestelmän elinehto. EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille asetetut lukuvuosimaksut ovat räikeä tahra suomalaisen korkeakoulutuksen yhdenvertaisuudessa, ja niistä on aktiivisesti pyrittävä eroon. Toisin kuin julkisessa keskustelussa liian usein nostetaan esiin, ne eivät ole mikään miljoonia takova rahasampo, eivätkä myöskään tae koulutuksen laadusta. Sen sijaan ne asettavat samassa tutkinto-ohjelmassa opiskelevat opiskelijat keskenään eriarvoiseen asemaan kansalaisuuden perusteella.
Lukuvuosimaksuja väläytellään säännöllisesti myös suomalaisille opiskelijoille. On todella ongelmallista, jos korkeakouluun pääseminen on kiinni varallisuudesta, sillä se rajaa pitkälle kouluttautumisen mahdollisuuden pois niiltä, joiden taloudellinen tilanne ei ole valmiiksi hyvä. Maksullisuus veisi meiltä potentiaalisia tulevaisuuden huippuasiantuntijoita, lisäisi koulutuksen periytyvyyttä entisestään ja siten eriarvoistaisi yhteiskuntaa.
Toisen asteen opetus on opiskelijoille ilmaista, mutta pakollisten oppimateriaalien hankintakustannukset nousevat korkeiksi. Tänä vuonna #maksuton2aste-kansalaisaloite keräsi yli 50 000 allekirjoitusta aidosti yhdenvertaisten opiskelumahdollisuuksien puolesta. Maksullisuuden nostama kynnys ei saa pysäyttää ketään myöskään peruskoulun ja toisen asteen välissä.
Sen sijaan, että puhutaan lukuvuosimaksuista yliopistojen taloudellisena pelastuksena, tulee perusrahoitusta lisätä. Sen sijaan, että opiskelija joutuu maksamaan kohtuuttomia summia oppimateriaaleistaan toisella asteella, tulee kuntien keksiä tapa tarjota vastaavat välttämättömyydet kouluttautuvalle. Panostaminen koulutukseen on panostamista tulevaisuuteen, niin yksilön, yhteiskunnan kuin koko maapallon kannalta.
Maksuttomuus ja saavutettavuus eivät ole kuitenkaan synonyymeja. Saavutettavuudelle asetetaan haasteita jo ennen koulutuspolun alkua: vanhempien koulutustausta on merkittävin yksittäinen tekijä korkeakoulutukseen päätymisessä. Aitojen yli joutuu kiipeilemään myös matkan varrella: tällä hallituskaudella tehty opiskelijavalintauudistus ei ota huomioon erilaisia väyliä korkeakouluun saapumiselle. En keksi tässä kohtaa pyörää uudestaan, vaan annan lukusuosituksen huikeiden hallituslaisteni #kaikkiperille-blogikirjoituksille, joissa avataan koulutuksen saavutettavuuden haasteita useista eri näkökulmista.
Olen saanut suomalaisesta koulutusjärjestelmästä irti käytännössä kaiken, mitä ikäluokkani on voinut. Mulle tämä on asia, joka meidän täytyy mahdollistaa kaikille. Koulutusjärjestelmän on oltava aidosti saavutettava niin kaupungin keskustasta kuin maalaiskylästä katsottuna – ja riippumatta siitä, onko vanhemmilla paperit peruskoulusta vai yliopistosta.